Ihmisketju Castricumissa (novelli)
Tuona tuulisena ja viileänä kesäkuun päivänä pyöräilin aikaisin aamulla Castricumin rannalle Alankomaissa, Pohjois-Hollannin Waddenmeren reunalla, metsän ja dyynien ympäröimänä. Laitoin vaatteeni uimapukua lukuun ottamatta satulalaukkuun ja laitoin pyöräni dyynin tuulilasiin. Kävelin rantaa pitkin kohti merta. Heitin varoittavan huudon harvojen vierailijoiden villahuopiin kääriytyneille tuulelle. Epäilin sen takana olevan kateutta. Hyvin koulutettuna seitsemäntoista vuotiaana hengenpelastajana tiesin, mitä olin tekemässä. Seuratkaa minua, kuka uskaltaa!
En halunnut uida ulos, koska en halunnut kuolla. Turvallisella maalla, lähellä rantaa, aioin heittäytyä kohti aaltoa, tuntea suihkun ihollani, nauttia elämästä. Muuta se ei ollut. Mitä tiesin Pohjanmeren sudenkuopista? Kuka varoitti minua vaarasta, että merenpohja muuttaisi sitä syvyyttä ja hiekkarantoja syntyisi tai katoaisi? Mitä aavistelin vuoroveden, tuulen ja virtaussään vuorovaikutuksesta, joka muuttaa vettä? Kuka oli kertonut minulle muuttuvista tuulista ja epäsuotuisista virtauksista, jotka voivat muuttaa hiljaisimmatkin uimarannat muutamassa minuutissa pauhaavaksi mereksi?
Mutta hetken liian myöhään ymmärsin, mitä oli tapahtumassa. Siitä lähtien pelko puristi sydäntäni jäisellä otteella. Riehakkaassa pelissä aallokossa olin jäänyt huomaamatta näkymättömän punaisen viivan, pisteen, josta ei ole paluuta. Yhtäkkiä yritin turhaan saada turvallista maata jalkojeni alle. Ranta tuntui yhä niin läheiseltä. Mutta se ei lähestynyt, vaan perääntyi edessäni, vaikka kuinka uin näitä voimia vastaan. Kun ymmärsin sen, oli kulunut minuutteja, tuhlasin voimiani ja henkeni oli suuressa vaarassa. Huusin pauhaavaa merta vastaan, huusin apua uppoavalla rohkeudella, halusin pakottaa rantakävijöiden katseen ohi, heilutin käsiäni, uudestaan ja uudestaan. Nielemäni suolainen merivesi täytti keuhkoni, enemmän kuin jaksoin sietää. Yskin keuhkoihini tunkeutunutta nestettä. Voimat ja luottamus jättivät minut enemmän, pulssini kiihtyi, jähmetyin, tunsin itseni avuttomaksi, kaikkien hylkäämäksi. Aistini olivat sumeat. Tajuntani muistutti putkea, joka kapeni. Paniikki valtasi minut.
Miksi he eivät nähneet minua, eivät kuulleet minua, eivät auttaneet minua? Miksi he yhä puhuivat, lukivat, leikkivät höyhenpalloillaan? Olin jo kauan sitten haudannut kaiken toivon, kun ihmiset rannalla tuntuivat liikkuvan kuin käskystä, hyppivät ylös, juoksentelivat ympäriinsä, osoittivat. Nyt he seisoivat veden äärellä. He vilkuttivat minulle, minua tavoitti sananmuruja, joita en ymmärtänyt.
Lisää aikaa kului käyttämättömänä, kunnes ensimmäinen heistä murtautui aallokkoon, halkaisi aallot merkittävin askelin ja lyhensi matkaa. Mutta sitten hän jäi pitkäksi odottamaan, kunnes muut olivat hänelle avoinna. He pitivät toisiaan käsistä kiinni, asettuivat riviin muodostamaan ihmisketjua, varmistivat itsensä tappavaa imua vastaan. Näin etummaisen miehen lähestyvän lähemmäs, tarttuen tähän toivon oljenkorteen. Hän tuli vielä kolmekymmentä metriä, ehkä kaksikymmentä metriä. Näin käden kurottavan minua kohti. Luin sanat pelastajan huulilta. Ymmärsin, että minun pitäisi sinnitellä, vain olla luovuttamatta nyt. Nämä viimeiset, nämä epätoivoiset, kaiken ratkaisevat hetket olivat vielä edessä. Vain sillä oli merkitystä. Mikään muu ei ollut enää tärkeää.
Taistelin heidän kanssaan hengestäni, kaikin voimin, kaikella rohkeudella, mitä minussa vielä oli. Sitten hävisin tämän taistelun, se uuvutti ja tyhjensi minut. En pystynyt liikuttamaan käsiäni, jätin itseni kuolemaan. Uintipotkuni lyhenivät ja nopeutuivat, kulutin viimeisetkin voimavarani, menetin kaiken koordinaation. Nyt vartaloni roikkui pystyssä vedessä. Pystyin yhä vähemmän venyttämään raajoja ja järjestämään uintiliikkeitä. Sormeni levittäytyivät, saivat kynsiä. Jokainen tunne ylös ja alas, eteen ja taakse haihtui. Sanoinkuvaamaton väsymys valtasi minut. Kunnon yöunet syleilivät minua, vetivät minut syvyyksiin. Luovutin itseni. Mutta siellä oli tämä käsi, kuin tyhjästä, ja viimeisenä epätoivoisena yrityksenä tartuin siihen käteen. Pelastaja veti minut pimeydestä valoon.
Alkmaarin Medisch Centrumin nuori lääkäri sulki muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut historiani. Siirroni jälkeen teho-osastolta hän istui pitkään sänkyni vieressä ja jäljitti palaavaa muistoani lempeillä ja sinnikkäillä kysymyksillä. Hän auttoi minua liuottamaan sumun, joka ympäröi traumatisoitunutta tietoisuuttani ja suojasi kaikkia koomassa olleita päiviä pelastumiseni jälkeen. Hänen antamansa huolenpito ja läheisyys täyttivät sydämeni kiitollisuudella. Myös hänen rauhallisesta ymmärryksestään, kun muisti teki minulle tepposet, kun kertomukseni kuulosti sekavalta, hajanaiselta ja täynnä ristiriitoja. Näin yhteydet - ja ymmärsin, että se pelasti minut. Hengitin, pystyin ajattelemaan ja puhumaan ja sain vastauksia. Tieni takaisin elämään.
Lääkäri nousi poistumaan huoneesta. Hän pysähtyi ovella ja kääntyi "Ihmisketju", hän mutisi, "se pysyy mysteerinä. Olit yksin rannalla. Sinut löytäneellä lenkkeilijällä oli kännykkä mukanaan. Rannalla ei ollut ketään muuta kuin hän."
Tuijotin häntä. "Ei ihmisketjua? Ihan yksin siellä?" Hän nyökkäsi. "Entä käsi?" Kysyin yllättyneenä. "Kuka veti minut ulos?"
Lääkäri hymyili, nyökkäsi minulle ja jätti minut sekavien, värikkäiden unieni lohdutuksen ja parantumisen pariin. Mitä hänen olisi pitänyt sanoa?
Impressum Tietosuoja Bilder: www.pixabay.com