Matka ulos pimeydestä (novelli)

Viimeinen yöjuna lipui ulos salista. Laituri oli tyhjä yhtä miestä lukuun ottamatta. Hän oli sytyttänyt itselleen savukkeen ja tuijotti junaa, jonka punaiset takavalot himmenivät. "Ei taas", Torben mutisi. Palava kaipuu oli ajanut hänet tähän viimeiseen junaan. Hän oli toivonut ihmettä, että menneisyyden mielikuvat tulisivat jälleen todellisuudeksi.

Ne olivat kuvia, joissa Tina vilkutti ajaessaan opiskelupaikkaansa. Hän, joka aina ensimmäisenä ryntäsi ulos viimeisestä auton ovesta saapuessaan. Tina, jolla oli selässään kulunut sininen reppu, johon hän saattoi ahtaa niin paljon. Hän, joka kaatui hänen kaulansa ympärille ja purskahti viimeisimmistä kokemuksistaan. "Kuvittele sinä", se oli aina alkanut.

Torben veti taas savukkeen, sitten hän heitti tyngän raiteille. Hän hehkui muutaman sekunnin ja hiipui. Aseman kello näytti viittä vaille kaksitoista. Jääkylmä tuuli pyyhkäisi autiolla laiturilla. Ilmassa tuoksui lumi. Ensimmäiset hiutaleet pyörivät aavemaisesti lyhtyjen neonvalossa. Torben jäätyi. Kylmyys hiipi hänen housujensa sääriin ja takkinsa hihoihin ja toi kauhukuvat mukanaan.
Ne olivat kuvia tuolta lähes vuoden takaiselta yöltä. Sielläkin hän oli seisonut laiturilla ja odottanut viimeistä junaa. Hän ajoi ajoissa sisään, pysähtyi eikä päästänyt matkustajia ulos. Teknisen vian vuoksi ovet jäivät lukkojen taakse. Tavarajunan valot ilmestyivät junan taakse. Hän syöksyi viimeiseen vaunuun ilman jarruja. Torben huokaili. Hän laski päänsä alas ja silitti oikealla kädellään silmiään. Näiden julmien kuvien voima valtasi hänet yhä uudelleen, täällä tapahtumapaikalla, mutta myös unettomina öinä ja sanattomina päivinä. Ei ketään, jolle puhua.

"Ei, ei, ei, ei, ei." Hän hakkasi ohimoitaan kovaa joka pulssilla. Hän laskeutui portaita alas ja ylitti valaistun asemahallin. Muutama punkkari suojautui kylmältä. Tyhjät olut- ja snapsipullot todistivat humalasta.

"Haste an Euro", lörpötteli yksi mustiin pukeutuneista nuorista.

Hän jätti hänet huomiotta ja astui ulos rakennuksesta.

Tuuli oli heikentynyt. Lumi valui paksuina hiutaleina talojen, katujen, ajoneuvojen ja harvojen tiellä liikkuvien ihmisten päälle.

Torben kohautti olkapäitään, kun hän tunsi kyynärpään kosketuksen. Oliko poika tullut hänen peräänsä?

"Hiljaa, et saa minulta senttiäkään!"

"En halua euroa", sanoi naisääni takaa.

"Inga!" Torben kääntyi ympäri. "Sinä? Miten pääsit tänne?"

Vaimon odottamaton läsnäolo sai hänet suuttumaan. Hän halusi, että hänet jätettäisiin rauhaan. Kaikista heistä.

"Minä olen etsinyt sinua."

"Sinua? Mitä haluat minusta?"

"Haluan, että puhumme taas."

"Anna minun mennä. En halua puhua kenenkään kanssa. En lainkaan sinun kanssasi."

"Miksei?"

"Miksen?" Hän huusi. "Sitäkö sinä kysyt? Koska teet sen niin helpoksi itsellesi."

Inga säpsähti, suoristui, halusi vastata, ei löytänyt sanoja. Torben katsoi heitä, kääntyi pois ja lähti. Hän ei voinut sietää sitä, että hänen vaimonsa oli pannut tyttärensä menetyksen paljon kauemmas ja että hänen elämänsä jatkui pitkään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänelle tämä oli käsittämätöntä - ikuisesti. Hän nopeutti askeliaan. Inga seurasi häntä.

"Torben!" Hän huusi Ingan nimeä, tarttui taas Ingan hihaan, piti hänestä kiinni, veti häntä taaksepäin niin, että hän kompastui, kaatui muutaman askeleen ympäri ja pysähtyi aivan Ingan eteen. Heidän katseensa kohtasivat. Hänen surunsa, vihansa ja tuskansa katsoivat peiliin, joka oli täynnä kyyneleitä.

Oliko se Inga? Nainen, joka oli osoittanut voimaa jokaisessa tilanteessa viime kuukausien aikana eikä koskaan osoittanut heikkoutta? Hänen surun ja tuskan rautainen kuorensa repesi.
"Inga", hän änkytti, "sinä itket?

Hän veti häntä puoleensa. Molempien poskia pitkin valui paksuja kyyneleitä. Itkukohtaus ravisteli häntä. Kun hän kului pois, Torben tunsi paksun untuvatakin läpi, miten laihaksi ja luisevaksi Inga oli muuttunut, miten hän vapisi, miten hän halasi häntä - ja miten hän kaipasi hänen läheisyyttään, jota hän oli niin kauan torjunut. Hän suuteli Ingaa maistellen kyynelten suolaa ja lumihiutaleita Ingan kasvoilla.

"Mennään kotiin", hän sanoi. Pimeällä polulla makasi koskematon, kirkas lumipeite. Yhdessä he tekivät ensimmäisen jäljen ja kävelivät käsi kädessä kohti uutta päivää.

Impressum     Tietosuoja     Bilder:  www.pixabay.com