Outoa kävellä sumussa (novelli)
Knut Feddersen eli yksin. Näin hän saattoi elää hyvin järjestettyä elämää omien ajatustensa mukaan. Hänellä oli tapana herätä aikaisin puoli kuudelta ja mennä nukkumaan puoli yhdeltätoista illalla. Heräämisen ja nukkumaanmenon välillä ei tapahtunut juuri mitään suunnittelematonta. Myös tämä marraskuun torstai sujui tavalliseen tapaan.
Puoli kuudelta myöhään iltapäivällä, kun hän käveli vastaanottoaulan läpi uloskäynnille, hän huusi ystävällisesti ovimiehelle: "Juuri noin. Näkemiin."
Ovimies näytti hämmentyneeltä. He katsoivat toisiaan. Ovimies nauroi. Knut Feddersen trimmasi.
"Kyllä minä tiedän. Aika ajoissa, kuten aina, herra Feddersen. Näkemiin", ovimies sanoi. Tämä lyhyt keskustelu käytiin joka päivä. Yleensä hän ei kuitenkaan lähestynyt ovimiestä, vaan ovimies.
Se hämmensi Knutia. Hän ei vastannut mitään ja jatkoi matkaa. Hän poistui rakennuksesta porttioven kautta.
"Kuinka noloa!" hän mutisi ja pudisti päätään. Hän vapisi. Kylmä ja märkä sumu ei ollut hälvennyt aamun jälkeen. Se roikkui valkoisena läntinä hämärässä. Knut kiihdytti askeliaan ja kiirehti bussipysäkille.
"Kolme minuuttia!" Joka ilta hän odotti kolme minuuttia, kunnes 60-luvun bussi lähti. Jotkut matkustajat olivat jo siellä. Kaksi naista puhui laihduttamisesta, mies luki sanomalehteä, ja teinin mp3-soittimen kaiuttimista pauhasi bassoja. Muut vain seisoivat ja katselivat eteensä tai lattiaan.
"Kaikki takaisin normaaliksi", hän ajatteli ja hengitti. Bussi saapui ajallaan. Hän tunnisti Willy Otremban ratissa jo kaukaa. Ennen kuin hänestä tuli bussinkuljettaja, hän oli työskennellyt pomolleen kuriirina. Knut Feddersen tuli ensimmäisenä.
"Sumuinen ilta tänään", hän sanoi.
"Pitäisi jopa sataa" Otremba vastasi.
"Meillä on satanut paljon", hän vastasi.
"Olet oikeassa."
Ystävällisesti nyökkäillen Knut Feddersen jatkoi ja istuutui vakiopaikalleen. Hän puhui bussikuskin kanssa säästä joka ilta. "Kuten aina", tuli hänelle mieleen. Hän veti paperin taskustaan. Tänään hän jätti sen taskuunsa ja katsoi ulos ikkunasta. Pimeys ja sumu estivät hänen näkönsä. Sen sijaan hänen kasvonsa heijastuivat, vääristyneinä lasissa. Ensi viikolla hän viettäisi 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Vai pysyisikö hän uskollisena periaatteilleen ja jäisi taas yksin?
"Teenkö kaiken kuten aina?" Tämä kysymys sai hänet levottomaksi. Hän istuutui eikä päästänyt irti, kun hän nousi pois tavallisella pysäkillä. Hän kulki hänen mukanaan tuttua polkua Goethestraßea pitkin, kääntyi vasemmalle Nord-Alleen ja taas vasemmalle Lindenstraßeen taloon numero 22, hänen kotiinsa. Hän ei jättänyt miestä edes silloin, kun tämä oli yksin asunnossaan. Hän ei voinut ripustaa häntä takkinsa kanssa koukkuun, hukuttaa häntä kuumaan teehen tai huuhdella häntä viemäriin tiskiveden mukana. Hän tarttui jokaiseen hänen tavalliseen liikkeeseensä. Hän ei edes laittanut televisiota päälle, vaan käveli ympäri asuntoa, sohvalta ikkunalle, sieltä kapeaan käytävään, pieneen keittiöön, viileään makuuhuoneeseen ja sitten takaisin olohuoneen ikkunalle.
Sumu oli paksuuntunut entisestään. Matta ja aavemainen kuin kaukaisuudessa, valoa hohti ympäröivien asuntojen ikkunoista. Joissakin oli jo pimeää.
Knut pysähtyi pitkäksi aikaa ja tuijotti sumuseinää. Tavallista myöhemmin hän meni kylpyhuoneeseen, kävi suihkussa, pesi hampaat, puki pyjaman päälleen ja meni nukkumaan. Hän ei saanut unta. Tylsät ajatukset nousivat kuin haamut ulkona olevasta sumusta. Syntymäpäivä palasi hänen mieleensä. Hän nukahti ja heräsi kuten joka aamu, kolme minuuttia ennen herätyskellon soittoa.
Ulkona oli vielä pimeää, kun hän lähti talosta samaan aikaan kuin kaikkina päivinä. Sumu oli hälvennyt. Satoi. Kaupunki tuntui hänestä tylsältä. Ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleet yhtä saavuttamattomissa kuin eilen.
Impressum Tietosuoja Bilder: www.pixabay.com