Ello mummo (novelli)
"Hei isoäiti, halusin ottaa taas yhteyttä. Mitä kuuluu?"
"Samoin kuin aina. Entä sinä, Grete?"
"Hyvin."
"Miten niin hyvin? Kuulostat niin hassulta."
"Ei oikein hyvin. Oikeastaan minulla on pirun huonosti."
"Niin minäkin luulin. Kerro nyt, kerro minulle!"
Ja niin Grete Hansen sai kaiken surunsa purettua rinnastaan. Lopulta hän ei enää yrittänyt tukahduttaa kyyneleitään.
Joskus hänen oli pakko puhua vähän pidempään, jotta isoäiti ymmärtäisi häntä paremmin. Siitä lähtien, kun Grete oli ollut nelivuotias vanhempiensa onnettomuuden jälkeen, isovanhemmista oli tullut hänen tukensa, turvapaikkansa ja lohtunsa. Hänen isoisänsä oli hävinnyt taistelunsa keuhkosyöpää vastaan kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen vain hänen isoäitinsä ja hän olivat hänen perhettään.
"Inke oli siellä eilen", Grete sanoi.
"Onko hän yhä paras ystäväsi?"
"Kyllä, ja valitettavasti ainoa. Hän kertoi minulle Klausista. Hän ilmestyi yhtäkkiä hänen salilleen."
"Mitä hän halusi siellä?"
"Hän halusi varmaan tietää, olenko antanut hänelle anteeksi."
"Oletko antanut?"
"En tietenkään! Sellaista ei voi antaa anteeksi."
"Ei edes viiden vuoden jälkeen?"
"Ei edes sadan vuoden jälkeen. Hän on karannut. Elimme hyvin yhdessä niin kauan, kuin olisimme olleet naimisissa. Ja sitten hän kertoo minulle aamiaisella, ilman mitään varoitusta, että hän on rakastunut uudelleen ja että se on hänelle kuin maaginen sattuma, jotain halpaa roskaa."
"Miten sinä reagoit siihen?"
"En usko, että haluat tietää. Jotain sellaista: 'Häivy heti, äläkä enää ikinä näyttäydy kotonani! Posliini pysyi ehjänä, tarvitsin sitä edelleen."
"Entä nyt? Asuuko hän yhä sen toisen naisen kanssa?"
"Inke sanoi, että hän on ollut sinkku jo pitkään. Hän oli tiedustellut minusta ja sanonut, kuinka paljon hän katui kaikkea. Hän auttaisi minua aina, kun olisin pulassa. Odottamatta mitään vastineeksi."
"Kuulostaa hyvältä, eikö kuulostakin?"
"Sinä et tunne Klausia. Hän sanoo aina tuollaisia asioita taka-ajatuksella. Ja nyt hän luultavasti luulee, että hän voi ostaa minut takaisin, lyö vain setelipaketin keittiön pöydälle ja jatkamme siitä, mihin jäimme vuosia sitten."
"Sitäkö hän sanoi haluavansa?"
"Ei niin suoraan, mutta Inkestä tuntui, että hän rakastaa minua yhä." "Ei niin suoraan, mutta Inke tunsi, että hän rakastaa minua yhä."
"Onko se sinulle tärkeää?"
"Herran tähden, ei! Kun hän vielä asui sen muijan kanssa, se ei ollut hänelle edes ongelma. Ja nyt yhtäkkiä hän muistaa minut ja on ihan rakastunut. Se vituttaa minua."
"Minusta Klaus oli oikeastaan ihan mukava", isoäiti sanoo. "Hän sai minut aina nauramaan."
"Niin minäkin, mutta siitä on jo ikuisuus. Olen saanut Klausista tarpeekseni. Hän on viimeinen ihminen tällä planeetalla, jolta pyytäisin apua hädän hetkellä."
"Ymmärrän sen. Sinulla on yhä minut apunasi hädän hetkellä, lapseni. Ja ammattisi."
"Olin juuri sanomassa sitä. Olen rahaton."
"Se ei voi olla totta, olet nuori, fiksu ja menestyvä. Kerro minulle, miksi olet rahaton?"
"No, olen nuori, aivan oikein. Ja se on haittapuoleni tällä alalla. Olen web-suunnittelija, vähän niin kuin graafinen suunnittelija, joka työskentelee internetissä. Muistatko sen?"
"Kyllä, muistin sen. Ja nyt sinulla on ongelmia?"
"Ongelmani on itse asiassa ikäni. Olen uusi alalla ja saan töitä vain silloin, kun asiakas haluaa niitä erityisen halvalla. Niinpä minua käytetään säännöllisesti hyväksi, ja minulla on yhä vähemmän varaa rahoihini."
Isoäiti halusi tietää, koskeeko tämä kaikkia hänen ammatissaan toimivia.
"Kyllä, kaikilla, jotka aloittavat, on tämä ongelma. Markkinoilla on kova kilpailu. Ne, jotka ovat olleet alalla jo jonkin aikaa, ovat verkostoituneet hyvin eivätkä halua jakaa palaansa kakusta kenenkään kanssa. Oman verkoston rakentaminen vie vuosia. Minulla ei ole enää sitä aikaa. Menetin tänään viimeisen asiakkaani. Hän sanoi, että työskentelen liian hitaasti. Olen valmis, ohi ja ohi."
"Älä koskaan sano noin, lapseni. Sinulla on kaunis talo, jonka jätin sinulle. Sitä paitsi ostin sinulle osakkeita vakuudeksi, ja ne ovat nyt paljon arvokkaampia kuin silloin. Voin lunastaa ne sinulle milloin tahansa."
"Anna olla, isoäiti, se on suloista sinulta, mutta olet tehnyt jo tarpeeksi puolestani. Kävin tänään pankissani hakemassa lainaa."
"Miksi sinä niin tekisit? Annan sinulle kaiken ilman korkoa, eikä sinun tarvitse edes maksaa sitä takaisin. En ymmärrä, miksi menit pankkiin."
"Sillä ei ole enää väliä, he kieltäytyivät lainasta eivätkä hyväksy taloa vakuudeksi." "Ei sillä ole väliä, he kieltäytyivät lainasta eivätkä hyväksy taloa vakuudeksi."
"Miten se voi olla mahdollista? Tämänkaltainen kattoturkkinen talo on jalokivi. Vaikka se alkaa olla jo vähän vanhahko."
"Hieman vanhanaikainen. Tämä pankin neuvonantaja kutsui sitä jopa ränsistyneeksi rakennukseksi. Hän piti minulle pitkän luennon. Muistomerkkien suojelusta, monimutkaisista materiaalirakenteista, kalliista rakennusliikkeistä, kalliista materiaalihankinnoista. En edes kuunnellut enää. Lopussa hän pudisti surullisesti päätään."
"Se on huono juttu. Mutta älä huoli, lapseni. On jo myöhä. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna myymme osakkeeni. Tulet hämmästymään, että lopulta jää jopa paljon yli."
"Kiitos, isoäiti, olet ihana" "Kiitos, isoäiti, olet ihana"
"Sinä myös, kultaseni. Hyvää yötä!"
Kun Grete jäi yksin makuuhuoneeseensa, hän heittäytyi sängylle. Hän huusi tuskansa, yksinäisyytensä ja syvän epätoivonsa ulos sielustaan. Hän oli menettänyt kaiken toivon.
Seuraavana aamuna hän soitti Klausille. Hänellä oli yhä hänen tuntemansa numero, eikä ainakaan hänen äänensä ollut vanhentunut.
Klaus vaikutti iloiselta puhelun vastaanottamisesta ja ehdotti, että he kävisivät yhdessä kahvilla jossain päin kaupunkia, mieluiten iltapäivällä.
Nainen suostui ajattelematta. Hänen täytyi olla hullu.
Klaus halusi purkaa jotain rinnastaan.
"Minua ei haittaa, että olen hoitanut isovanhempiesi hautaa viisi vuotta. Mutta sinä pidit kovasti isoäidistäsi. Mikset vain kävisi hänen luonaan?"
"Vihaan hautoja ja muistelen mieluummin mummoa sellaisena kuin tunsin hänet. Olen puhunut aaveen kanssa viisi vuotta ja saan aina vastauksia kysymyksiini."
Impressum Tietosuoja Bilder: www.pixabay.com