Piilopeli päättyy (novelli)

Tuuli on tyyntä. Yksikään ruohon terä eikä kukka liiku vehreällä, värikkäällä kesäisellä niityllä. Muutama perhonen lepattaa lämpimässä auringonpaisteessa.

"Eikö täällä olekin kaunista?" Oliver kumartuu katsomaan paremmin avoimeen piknik-koriin.

"Mitä sinä pakkasit?

Pia kääntyy hänen puoleensa ja nauraa.

"Sinulla on nälkä, eikö olekin?"

"Kyllä - ja miten."

"Pidätkö marinoitua lammasjuustoa? Tai tomaatteja mozzarellan kanssa? Ja viljapatonkeja?"

"Kuulostaa hyvältä! Haluaisin vähän kaikkea."

Pia jakaa lampaanjuustoa ja tomaatteja kahdelle lautaselle. Valkosipulin ja basilikan mausteinen vivahde sekoittuu kesäisen niityn tuoksuun. Hän antaa Oliverille leivän. Hän rikkoo leivän suuriksi paloiksi ja asettaa ne lautasliinalle. Ensimmäiset muurahaiset ryömivät peiton päälle hakemaan leivänmuruja.

"Pakkasitko jotain juotavaa myös?"

Pia nauraa taas. Hän hakee piknik-korista pullistuneen alumiinisen kenttäpullon. "Kyllä."

"Hei, tuo on meidän kanttiinimme!"

Tämä vesipullo oli aina kulkenut Pian ja Oliverin mukana, kun he olivat vielä lapsia ja kulkivat pelloilla. He asuivat talosta taloon ja näkivät toisensa joka päivä. Näin oli ollut jo pitkään. Kun Pia oli ensimmäistä kertaa rakastunut, vain Oliver kuuli siitä. Ensimmäinen rakkaus meni ohi, uusi tuli - ja Oliver pysyi uskollisena ystävänä. Hän rakastui useita kertoja, mutta aina toisiin naisiin. Yhden heistä kanssa hän muutti viime vuonna toiselle paikkakunnalle. Pia asuu nyt opiskelutoverin kanssa.

He eivät enää tapaa usein, mutta tilaisuuden tullen he löytävät vanhan tuttavuuden uudelleen. Ystävyyttä kyllä, rakkautta ei, he vakuuttavat toisilleen.

Oliver ottaa kunnon kulauksen kanttiinista. Pia näkee hänen aataminomenansa liikkeet, tarkkailee, miten hänen huulensa irtoavat pullon kaulasta, miten hän silittää kämmenellään aukkoa, ennen kuin sulkee sen uudelleen ja ajaa sitten kämmenselällään huultensa yli.

"Hienoa, että tämä kanttiini on yhä olemassa."

"Minusta on aivan yhtä hienoa, että ystävyytemme on yhä olemassa!"

Oliver laittaa kätensä Pian polvelle kuin itsestäänselvyytenä. Hän tekee niin usein, kun he puhuvat toisilleen.

Hän katsoo tyttöä: "Niin minäkin."

Tänään Pia ottaa hänen kätensä pois polveltaan.

"Sinä, Oliver, mutta jokin on muuttunut."

"Niinkö? Mikä on muuttunut?"

"Etkö tunne sitä?"

Hänen sydämensä sykkii kaulaan asti, hän pelkää, että hänen vihjailunsa ovat vaarantaneet ystävyyden. Mutta nyt hän ei voi palata takaisin. Eikä hän myöskään halua palata. Hänellä ei ole ennenkään ollut salaisuuksia Oliverilta.

Hän katsoo maahan, poimii ruohonlehden ja kietoo sen oikean etusormensa ympärille. Aika pidättää hengitystään, perhoset jatkavat lepatusta. Hän kääntyy taas naisen puoleen: "Kyllä, tunnen sen jo pidempään. En halunnut myöntää sitä, koska pelkäsin kohtaamisemme puolesta."

"Ja mitä nyt?" Nyt hän laittaa kätensä hänen polvilleen. Hänen äänessään on värinää. "Ollaan rehellisiä toisillemme - kuten aina? Vai pitääkö meidän nyt piiloutua toisiltamme?"

Oliver vastustaa hänen katsettaan ja sanoo: "Ei... Siis kyllä. Kyllä, ollaan rehellisiä - kuten aina!"

He halailevat toisiaan, painautuvat tiiviisti yhteen, löytävät toisensa uudelleen. Perhoset tanssivat hänen vatsassaan.

Impressum     Tietosuoja     Bilder:  www.pixabay.com