Salaisuus (novelli)

Felix kompastui jalalta toiselle. Hän kuuli mutkan takaa koulubussin moottorin äänen. Nyt se ajoi taukopaikalle ja pysähtyi aivan sen viereen. Ovi aukesi. "Hei Felix, haluatko nousta kyytiin?" Hannes, bussikuski, hymyili hänelle.

"Hei Hannes, kyllä. Odotin jo sinua."

Hän nousi kyytiin ja istuutui matkustajan istuimelle, jonka Hannes oli taittanut taaksepäin häntä varten. Kaikki kutsuivat bussinkuljettajaa "Hannesiksi". Myös kylän aikuiset. Hän saattoi olla kolmekymppinen, hoikka, melkein hoikka, nuorekkaan näköinen kirkkaassa poolopaidassaan ja sinisissä farkuissa. Tummansininen lippalakki istui hänen päässään kuin se olisi kasvanut siihen kiinni. Koska Hinterhausenin pieni kyläkoulu oli suljettu kymmenen vuotta sitten, hän vei lapset Neustadtin kouluun. Kaikki tunsivat hänet, kukaan ei puhunut hänestä. Hän tervehti ystävällisesti, tuli aina, lähti ajoissa ja ymmärsi, että vilkkaimmatkin lapset pysyivät bussimatkan ajan istumassa paikoillaan.

Felix oli hiljaisempi kuin useimmat muut oppilaat, istui aina ensimmäisessä rivissä oikealla, ilman pankkinaapuria, tuntui ulkopuoliselta nauravien ja höpöttelevien lasten joukossa, vaikka hänkin oli kotoisin yhdestä vanhoista, vakiintuneista maalaisperheistä, jotka sulkivat elämänsä ja mahdollisen ulkopuolelta taloissa ja pihoilla tiheillä verhoilla pienten ikkunoiden edessä ja suljetuilla porteilla, olivat aina sunnuntaisin lakaissut sisäpihan siistiksi ja avanneet siistityn olohuoneen vain tulijoille.

Mutta Felix erottui eristäytyneisyydestään huolimatta. "Kylän pojat kutsuivat häntä Tulipäänä hänen punaisen tukkansa ja päässään olevien nikamiensa vuoksi, jotka sekoittivat jo ennestään harjaksia sekaisin olevat hiukset ylöspäin.

"Mistä hän niitä löytäisi", kyläläiset ihmettelivät kätensä takana. Hänen äidillään oli paksu tummanvaalea hiussolmu. Tällä hän yritti kesyttää kiharoitaan. Mutta se vain onnistui. Hänen isänsä hiukset kasvoivat sillä välin harvaksi. Kenelläkään perheessä ja kylässä ei ollut punaisia hiuksia ja myös niin pyöristyneet.

Ainoastaan Felix kävi kolmannen luokan Hinterhausenista. Torstaisin hänen oppituntinsa päättyivät tuntia ennen muita. Hän ei viettänyt odotustuntia salissa, vaan juoksi bussipysäkille ja toivoi, että Hannes saapuisi aikaisemmin. Koska hän piti Hannesista ja kuunteli häntä mielellään, kun tämä kertoi hänelle esimerkiksi Norjan matkoistaan. Kesälomien aikana Hannes kuljetti ryhmiä, joissa oli osallistujia, kauas Neustadtin ja sen lähiympäristön ulkopuolelle. Hannes hehkutti vuonoista ja jylisevistä vesiputouksista niin, että Felix haluaisi lähteä hänen kanssaan jo ensi vuonna.

Tänään Felix vaikutti mietteliäältä. Hän kysyi: "Hannes, onko totta, että Norja on niin hieno?" Hän kysyi: "Hannes, onko se totta, että Norja on niin hieno?"

"Totta kai, miksipä ei?"

Felix paineli ympäriinsä ja katseli alaspäin.

"Hannes, onko Norja joskus surullinen?"

"Kyllä, joskus kun sataa vettä. Silloin pisarat ovat kuin kyyneleitä ja kaikki on synkkää ja ankeaa. Tarkoitatko sitä?" Hannes katsoi Felixiä. Vastaus ei tyydyttänyt häntä. "Ei, en tarkoita sitä. Tarkoitan, että tekeekö Norja sinut surulliseksi?"

"Miksi?"

Felix katsoi Hannesiin. "Hannes, oletko sinä ystäväni?

"Kyllä", bussikuski vastasi.

"Jos kerron sinulle salaisuuden, etkö kerro sitä kenellekään maailmassa?"

"En kerro sitä sinulle. Suuri kunniasana. Hannes ojensi oikean kätensä vahvistukseksi ja napautti vasemmalla kädellään lakkia.

"Hannes, kerroin eilen äidilleni Norjasta ja kysyin, voisimmeko mennä sinne. Sanoin hänelle, että haluaisin lähteä sinun kanssasi bussilla kesälomalla, koska sinä tiedät siitä niin paljon." Felix horjahti, katsoi käsiään ja solmi sormiaan ennen kuin jatkoi. Hannes kuunteli.

"Sitten hän kertoi minulle, että hän oli Norjassa kymmenen vuotta sitten, mutta ei voinut puhua siitä kenellekään, ei edes sinulle, ja että tämä matka oli muuttanut hänen koko elämänsä. Miksi sitten, kysyin häneltä. Sitten hän otti minut syliinsä. Mutta huomasin silti, että hän itki. Sen jälkeen hiukseni olivat märät", Felix puristi seuraavat lauseet. Hän nielaisi. Hänellä oli paksu möykky kurkussaan. Hän silitti itseään punaharjaisen hiuspyörteen yli halutessaan tarkistaa, oliko se yhä märkä, ja katsoi Hannesiin. "Miksi sinä pidät kiinni lakista?

"Joskus, Felix, pidän tiukasti kiinni.

Hannes näytti myös surulliselta, mutta hymyili hänelle: "Puhutaan Norjasta ensi viikolla. Katso, muut lapset ovat jo tulossa."

Kun Hannes ripusti lakinsa kotona peilin viereiseen koukkuun, hän katsoi sisälle. Punaharjainen hiuspyörre loisti hänelle.

Impressum     Tietosuoja     Bilder:  www.pixabay.com